Kirjailija Rakel Liehulle Ristijärvi on luomoava myyttinen paikka

Rakel Liehu asui Ristijärvellä elämänsä ensimmäiset kahdeksan vuotta. Se oli katastrofia ja paratiisia ristiin rastiin. Ristijärveläiset tapasivat kirjailijan Zoomin välityksellä Kyläkaivolla 17.11.2021. Rakel Liehu kertoo elämänsä käänteistä, perheestään ja kirjallisesta tuotannostaan.

Rakel Tuomi syntyi Nivalassa 1939. Hän oli muutaman kuukauden ikäinen, kun isä valittiin Ristijärven kirkkoherraksi ja Rakel kärrättiin vaunuissa Ristijärven pappilaan. Vuotta vanhempi isosisko Inkeri tuli mukaan.

Perhe muutti Helsinkiin 1947, kun isä valittiin Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliiton sosiaalisihteerin virkaan. Piispa Sormunen pyysi Lauri Tuomea virkaa hakemaan. Tässä virassa hän oli muun muassa perustamassa Suomeen Yhteisvastuukeräyksen esimiehensä tuella. Niinpä Ristijärvi, muistelee Rakel, oli aina keräystuloksessa ykkönen. Yhteisvastuukerääjistä paras oli Oikarisen Heikki.

Lapsuuden katastrofi ja paratiisi

Katastrofia oli se, että lapsuus oli sota-aikana. Ristijärveä pommitettiin, ja menimme perunakellariin piiloon. Pommi jysähti aivan lähelle pappilaa, tavoitettiin kirkkoa. Sitten ihmeteltiin pommin kuoppaa ja sitä, että oltiin hengissä. 

Lähdettiin evakkoon Nykarlebyhyn. Se oli mielenkiintoista, vaikka ihmiset olivat tylyjä: isäntä huusi, että tänne ei tulla. Sain kuitenkin kuulla ruotsia.

Jouduin 5-vuotiaan lapsen silmin katsomaan pikkusiskoni Kaarina-vauvan kuolemaa. Silloin - niin kuin nytkin - oli epidemia, keuhkovirus, johon ei ollut lääkettä. Kaikki alle vuoden vanhat Ristijärven lapset kuolivat. Tauti iski Kaarinaan perjantaina ja sunnuntaiaamuna pikkusisko oli jo kylmä. Isä oli kirkossa pitämässä jumalanpalvelusta, kun hän sai sanan. Isä jätti kirkonmenot sikseen ja ehti kotiin, ennen kuin Kaarina kuoli.

Paratiisia oli se, että vanhempani olivat ihania tyyppejä: Isä veijari, iloinen ja valmis keikuttamaan polvellaan. Kirkossa hän muuttui valtavaksi enkelihahmoksi - rakkauden ja armon julistajaksi. Äiti oli opettaja ja kasvattajana hiukan ankarampi. Kun kasvoin, äidistä tuli sydänystävä.

Paratiisia edustavat myös luontomaisemat, vaarat ja vesi. Isä ja äiti menivät hiihtäen Saukkovaaralle hautajaisiin ja ristiäisiin. Isä on laittanut muistelmiinsakin sen, miten saukkovaaralaiset mummot panivat polvet koukkuun ja menivät lujaa alas, kun he hiihtivät kirkkoon.

Äiti perusti puutarhan, jonka hoitoa kylmät talvet haittasivat.

Äiti osti pianon. Piano jyrrättiin meidän olohuoneeseen. Olen kirjoittanut kirjan Valaanluiset koskettimet, jonka päähenkilö on piano. Siitä on arvostelu Helsingin Sanomissa.

Runosuoni puhkesi Ristijärvellä

Runosuoni alkoi pulputa Ristijärven pappilassa. Sisareni ei mennyt kouluun, jos minä en tullut, vaikka olin vasta 6-vuotias. Koulussa kuulin runon "Sataa, aina sataa, yhtä mittaa vaan". Menin hurmioon.

Kirjoitin Ristijärven pappilassa ensimmäiset runoni. En näyttänyt niitä kenellekään, mutta meillä oli  Mandi - apulainen Pohjanmaalta. Luin Mandille runojani. Mandi nauroi, koska ne olivat iloisia runoja. Minulla oli 8-vuotisena hieno kuulijakunta. Jos Mandi ei olisi kunnellut, en olisi kirjailija.

Kirjoitin mustakantisiin vihkoihin paljon. En lähettänyt niitä kustantajille, ennen kuin mieheni Jouko, josta kohta kerron, kirjoitti ne puhtaaksi - olin silloin 33-vuotias. Ne meni 1974 heti läpi WSOY:llä. Sen jälkeen olen saanut valtion taiteilija-apurahoja. Kirjoittaminen on jatkunut ja näyttää jatkuvan yhä. Olen ennen kaikkea runoilija.

Proosaa alkuun kustantajan toivomuksesta

Kustantajan toivomuksesta näytin joitakin proosaluonnoksia. Sain 5 000 markan apurahan romaanin kirjoittamiseen. Kirjoitin Seth Mattsonin tarinan, jonka filmatisointi on nyt Areenassa. Se on Eija-Elina Bergholmin romaanini pohjalta käsikirjoittama ja Tuija-Maija Niskasen ohjaama; Vesa-Matti Loiri on pääosassa näytellen riipaisevasti epätoivoa ja toivoa. Televisioteatteri tuotti sen 1979.

Aina välillä on tullut romaani. Runossa ei voi uida pitkään. Romaanissa voi väläyttää näköaloja ja kohtaloita. Se on ihana kirjallisuudenlaji, mutta se vaatii aikaa ja keskittymistä. Runoudessa voi ilmaista tunteita ja haluja - runous on nopeatempoista.

Kuvataiteilija Helene Schjerfbeckistä kertova romaanini Helene sai valtavasti lukijoita. Tein sitä melkein 10 vuotta. Siitä on tehty Helene-niminen elokuva, joka on myös ollut hyvin suosittu.

Kaikista romaaneistani on tehty filmi. Ohjaajat sanovat, että kirjoitan visuaalisesti. Yksi tällainen on Eija-Elina Bergholmin ohjaama Punainen ruukku. Minua on sanottu myös lyyriseksi prosaistiksi, koska haluan vaalia kieltä proosassa.

Yliopisto-opinnot, seurustelu ja perhe

Olen koulutukseltani filosofian kandidaatti, pääaineena suomen kieli ja kirjallisuus. Valmistuin 1963 Helsingin yliopistosta. Olin vuoden äidinkielen opettajana Raahessa. Olin vasta valmistunut, ja minulla oli satoja oppilaita, mutta sain hyvin pidettyä luokan kurissa - äitinihän oli legendaarinen kurinpitäjä. Jäin pois opettajan työstä vapaaksi kirjailijaksi.

Olin hirveän nuori, 15-vuotias, kun isäni oli Raudaskylän kansanopiston johtaja, kun samassa koulussa oli abiturientti mustahiuksinen Jouko Liehu. Siitä lähtien aloimme kirjoitella. Olimme Helsingin yliopiston opiskelijoita molemmat, Jouko teologian opiskelija.

Meillä oli pitkä toistemme tunteminen; kirjoitusvaiheesta oppii ihmisen tuntemaan. Se oli viatonta kirjelmöimistä. Seurustelun aloitimme, kun olin jo 19. Naimisiin mennessäni olin 22-vuotias. Mies oli kolme vuotta vanhempi.

Jouko oli sukujuuriltaan vienankarjalainen, ymmärtäväinen elämän tragedioille, iloinen ihminen ja lisäksi sitoutunut samoihin asioihin kuin minä.

Saimme kolme lasta. Tyttäreni Heidi on kirjailija ja filosofi. Hän väitteli filosofian tohtoriksi Esa Saarisen oppilaana. Heidi on vapaa kirjailija. Tämä on parantumaton sairaus, joka jatkuu sukupolvesta toiseen. Ihanaa, kun voimme keskustella lakkaamatta kirjallisuudesta!

Puolison menetys ja uusi onni

Mieheni Jouko Liehu oli myös pappi. Hän jäi eläkkeelle Oulunkylän kirkkoherran virasta.

Jäin kotiin, koska Joukon virkaan kuului matkustaminen. Olimme ottaneet perheeseemme Joukon äidin Irina Liehun. Liehu oli hänen alkuperäinen nimensä, mutta tsaarin käskystä nimi piti venäjäntää Ivanoffiksi. Mummi oli joutunut sotien vuoksi kaksi kertaa evakkoon.

Oli siunaukseksi, että otin mummin meille. Me rakastimme häntä. Irina oli viisas hiljainen ihminen,  ja hän osasi myös tehdä itse ratkaisut. Niin paljon mummista johtuvaa ihanaa on tapahtunut. Olimme tuore perhe, ei ensimmäinen lapsikaan ollut syntynyt, kun mummi tuli meille. Se meni hirveän hyvin. Meistä tuli ystävät. Mummilla oli paljon kokeneen ihmisen viisautta. Minulla oli anoppi kotona - ihana mummi, jota lapset rakastivat. 

Meillä oli takana 46 vuoden liitto, kun Jouko sairastui ja menehtyi muutaman vuoden sairastamisen jälkeen. Siitä syntyi runokirja Älä vielä lähde. Lukijat sanovat sitä lohtukirjaksi läheisen menettäneelle.

Olin kuusi vuotta leskenä, kunnes päätin, että nyt täytyy lähteä  Helsingistä surutalosta. Porvoosta vuokrasin pienen pienen työhuoneen. Siellä tapasin Veikko Häkkisen, joka on eläkkeellä oleva neurofysiologi, ylilääkäri, alun perin Tampereelta. Meidät vihittiin viisi vuotta sitten Porvoon tuomiokirkossa.

Se oli ihme. Hänkin oli leski. Aika pian ymmärsimme, että meidän pitää jatkaa keskustelua ja yhdessäoloa kuolemaamme asti. Minä olen vähän dramaattinen luonne, hän tyyni viisas rauhallinen ihminen - me täydennämme mukavasti toisiamme.

Tässä iässä on tavallaan vaarallista sitoutua kehenkään. Hän asuu Porvoossa vakituisesti. Iltapuhelussa toteamme kiitollisena, että tämä on ihme. 

Veikko on kolme vuotta vanhempi. Hän on henkilö, joka on pitänyt kunnostaan huolta - hiihtelee. Toivotaan, että meillä molemmilla terveys säilyisi mahdollisimman pitkään. Hän on minutkin raahannut metsiin ja vaeltamaan. Minunkin kunto on pysynyt hyvänä.

Veikko on äärimmäisen kiinnostunut kirjailijan työstäni. Aivan kuten Jouko antoi täyden vapauden kirjoittaa ja kirjoitti puhtaaksi esikoiskokoelmani. Ei poikkipuolista sanaa. Jos kirjailijan puoliso naputtaisi jostakin, se olisi katastrofi.

Vanhimmat lapset ja lapsenlapset

Vanhin lapseni Heikki on atk-alan ammattilainen. Kun Raahessa odotin esikoista, niin Irina-mummi sanoi: "Tule terveen pojan kanssa." Karjalassa esikoisen piti olla poika. Vähän jännitti, että jos tuleekin tyttö.

Tuli ihana iloinen poika, voimakas luonne. Toiseksi tuli pian Hanna, joka on psykologi. Hannalla on kaksi lasta, Cecilia ja Katariina. He asuvat Helsingissä, ja he ovat minun suuri riemujoukkoni -  toinen opiskelee Aalto-yliopistossa, toinen Helsingin yliopistossa.

Veikolla on omat lapset ja lapsenlapset. Meillä on suurperhe. 

Ristijärvellä minut muovattiin elämän savessa

Me puhuimme Inkerin kanssa täyttä Kainuun murretta kun muutimme Helsinkiin. Yhdessä päivässä se karisi, kun meille naurettiin. Kotona puhuttiin kirjakieltä. 

Ihmisen lapsuus on niin tärkeä asia, että Ristijärvi on minulle luomoava myyttinen paikka, jossa minut muovattiin jo elämän savessa siihen muotoon, mikä minä olen nytkin. Siellä tapahtuivat tärkeät asiat: selviämiset ja onnen läikähdykset. 

Niissä lumoavissa maisemissa sain muovautua. Runoudessa palaan yleensä niihin maisemiin. Ristijärvi on ykkönen.

Papithan kulkevat seurakunnasta toiseen: Raahe, Tornio... Ristijärvi on pysyvä. Siellä oltiin kahdeksan pitkää lumoavaa vuotta - katastrofia ja paratiisia ristiin rastiin. Ristijärven aika on ainutlaatuinen elämässäni.