Kirsti Haimila – mökkiläisenä Ristijärvellä

Kirsti Haimila tekee kiinnostava uraa etelässä. Hän on alkuperältään sotkamolainen, jonka perheellä on iät kaiket ollut mökki Ristijärvellä. Kirsti kertoo Ristijärven-vierailullaan lapsuuden kokemuksistaan ja nykyvaikutelmistaan Ristijärvestä sekä ajatuksistaan Ristijärven ja Kainuun kehittämisestä.

Kirsti on pitänyt sukunimensä Haimila, joka on peräisin Viipurissa syntyneeltä isältä; se on siis karjalainen sukunimi. Kirstin vanhemmat ovat asuneet Sotkamossa 50-luvun lopulta lähtien. Isä oli opettaja ja äiti koulun keittäjä. Kirstillä on isosisko.

”Vanhempani hankkivat kesänviettopaikan, joka oli vanha pientila Iso-Pyhäntäjärven rannalla. Siellä vietettiin kesällä aikaa jopa niin, että käännettiin posti – kirjeet ja päivän lehtikin. Asuttiin monta viikkoa kesäpaikalla”, kertoo Kirsti. 

”Minulla on tänne Ristijärvelle tiukat siteet”, hän jatkaa. ”Nyt kun pahimmat ruuhkavuodet ovat hellittäneet ja on enemmän aikaa matkustaa etelästä tänne, niin metsästyksen kautta olen löytänyt uudelleen nämä Ristijärven erämaat.”

Lapsuuden kesät Ristijärvellä

Elämä oli omavaraista. Viljeltiin itse perunat, porkkanat ja vihannekset. Kalastettiin – saatiin ahvenia, haukia ja joskus siikaakin. Silloin kun olin pieni, järven toisella puolen oli maitotila, josta käytiin ostamassa maitoa. 

Erityisesti ovat jääneet mieleen onkireissut, joita tehtiin vanhempien ja siskon kanssa iltaisin. Onkireissujen jälkeen lämmitettiin sauna. Uitiin! Monta kertaa saunan jälkeen mentiin vielä ongelle. Se oli mukavaa maalaiselämää.

Syksyn tullen marjastettiin ja sienestettiin äidin ja isän kanssa. Kuljettiin lähimetsiä paljonkin. Täytyy sanoa, että kaikki ne harrastukset, joita täällä oli, ovat jääneet elämään. Tänäkin aamuna käytiin verkoilla, ja sieltä tuli yksi kuha.

Lapsuudessa tehdyt asiat ovat rakkaita, luontoon liittyvät asiat: marjastus, kalastus ja metsästys. Isän kanssa käytiin Sotkamossa metsällä. Me oltiin isän lintukoiria. Isä ampui ja me sisareni kanssa noudettiin ja nyljettiin.

Kouluaika Kainuussa

Koulun pyörittäminen opettaja-keittäjäperheessämme oli melko totaalista. Koulussa oli puukeskuslämmitys, ja monta kertaa autettiin vanhempia ajamalla puita lämmitysluiskaan. Puita piti vanhempien lisätä jopa keskellä yötä. Koulun ylläpito oli koko perheen homma erityisesti pakkastalvina. Yhtenä pakkastalvena pakkasmittarin alin lukema oli 43, mutta elohopea laski vielä senkin alle. Tehtiin lumitöitä, puiden ajoa ja siivoushommia. Se vei aikaa. Koulu oli kuin perheyritys. Myöhemmin kun alakoulun opettaja oli sairas, me lukion käyneet tytöt saatettiin sijaistaa opettajaa. Koulun arjen pyörittäminen oli täyspäiväistä työtä - rikasta kaikin tavoin.

Sauna-ahon koulu oli kylän sydän: lentopallokerho toimi, pidettiin kinkereitä, kansalaisopisto piti harrastekerhoja – käsitöitä ja puutöitä. Kylillä eli paljon ihmisiä, oli paljon lapsia. Maalaiskansakouluja oli lähes joka kylällä. Sitten tuli lakkautusten aalto, ja on keskitetty keskuskouluihin. Oli kodikasta käydä pientä maalaiskansakoulua. Kaikki oli ihmisen kokoista.

Yläasteen kävin Vuokatissa. Oli aikamoinen sokki siirtyä sinne, missä oli satoja oppilaita ja laitosmaista touhua. Lukion kävin Sotkamossa.

Kainuulaiset ovat pientiloillaan joutuneet kovasti taistelemaan: tekemään metsätöitä, pitämään karjaa, marjastamaan... Talot olivat pitkään sähköttömiä ja autottomia. Se on ollut ihan eri maailma kuin esimerkiksi Varsinais-Suomessa, jonne menin opiskelemaan.

Ristijärvi palaa kuvioihin

Kun elin ruuhkavuosia, oli pienet lapset ja työkuviot Turussa, ei ollut aikaa eikä voimia käydä Kainuussa kuin harvoin. Kun äiti kuoli 2004, mökki jäi pitkäksi aikaa tyhjilleen.

Kymmenen vuoden tauon jälkeen ruvettiin sisareni kanssa taas ylläpitämään mökkiä eikä annettu sen päästä ravistumaan. Oli jo enemmän aikaa käydä. Nyt täytyi taas saada mökki sellaiseen kuntoon, että siellä voi asua ja elää.

Muisto Ristijärven yrittäjien huikeasta palvelukyvystä

Kunnostusvaiheeseen kuuluu huikea muisto, joka liittyy Ristijärven yrittäjien palvelukykyyn. Me uusittiin pirtin lattiaa, sisko miehineen ja lapseni. Purettiin vanha ja rakennettiin uusi. Kun ryhdyttiin laudoittamaan lattiaa uudestaan, puuttui 4 - 5 neliötä lautaa. Soitettiin Monimarket Leinoselle, että saiskohan teiltä lautaa. Vajaan tunnin sisällä siitä soitosta meillä oli pihassa auto, jossa oli lautalasti. En tiedä mitään firmaa, joka vastaavalla palvelukyvyllä olisi toiminut Etelä-Suomessa. Vajaassa tunnissa, aivan käsittämätöntä!

Pienen paikkakunnan ja pienen kylän vahvuus on siinä, että ihmiset tuntevat toisensa ja asiat hoituvat mutkattomasti ilman viivyttelyä. 

Ristijärvellä päivänpolitiikka tuntuu todella kaukaiselta

Olen työskennellyt puolustusministeriössä erityisasiantuntijana vuodesta 2007. Korona-ajan poikkeusoloissa olin valtioneuvoston kansliassa pari kuukautta koronaviestintää tekemässä. Teen valtioneuvoston kanslian kanssa jatkuvaa yhteistyötä muutenkin. Hallinnossa on mielenkiintoista toimia, koska Suomessa on totuttu tekemään poikkihallinnollista yhteistyötä. Puolustushallinnossa nähdään turvallisuuden muodostuvan sekä sotilaallisesta puolustuksesta että viranomaisten, yritysten ja järjestöjen yhteistyöstä. Se on kokonaisturvallisuusajattelua. Mielenkiintoista ja palkitsevaa.

Mutta on hauska ilmiö, että kun tulen päivänpolitiikan keskiöstä tänne Ristijärvelle, kaikki se mikä päivänpolitiikkaan kuuluu, tuntuu todella kaukaiselta.

Ajatuksia Kainuun tulevaisuudesta

Kainuu on luontonsa puolesta vielä löytämätön helmi. Täällähän on upeat vaaramaisemat, valtavan hienot järvet ja vesistöt, joet ja kosket, erämaat ja suot. Kaikki tietävät Lapin, mutta  harva tietää Kainuun hienoudet - ehkä Vuokattia lukuunottamatta. Täällä olisi paljon potentiaalia matkailun kehittämisessä, mutta se vaatii vuosien työn. Palvelurakennetta ja infraa ei polkaista hetkessä. Usein Rovaniemellä käydessäni olen ihmetellyt aasialaisturistien määrää. Heille elämyksiä ovat olleet lumi, hiihtäminen, moottorikelkkailu, pilkkiminen, revontulet. Aivan samoja asioita voi Kainuu tarjota – ja väittäisin että vielä upeammissa maisemissa. Lentoyhteyksien toimivuus on avainasemassa. Koronakriisin hellittäessä tässäkin olisi pohdittavaa.

Täällä on luonnonrikkauksia: puuta, puhdasta vettä, riistaa ja marjoja. Voisiko niiden ympärille kehittää yritystoimintaa ja tuotteistaa tuotteita, jotka vetävät maailmalla? Löytyisikö mahdollisuuksia sellaiseen pienyritystoimintaan, joka ei vaadi isoja pääomia?

Puun hyödyntämisessä ollaan vasta alkuvaiheessa; terva toi aikoinaan vaurautta. Sitten raakapuu, sellu, paperi ja pakkausmateriaalit. Mutta edelleen olemme liiaksi raaka-aineen tuottajia.  Ratkaisuna on puun tuotekehitys, muovia korvaavien tuotteiden innovointi on yksi esimerkki tästä. 

Miten saada investointeja ja elinkeinoelämää kehittymään, saada taloudellista toimintaa, niin että ihmiset pystyvät täällä elämään? Nämä ovat kohtalonkysymyksiä, joita usein pohdin. Toivottavasti kukaan ei loukkaannu, vaikka näitä ajatuksia tänne heitänkin.

Aina kun lähden täältä kotiin, on kassillinen täynnä rieskoja - ohrarieskaa, perunarieskaa ja rönttösiä. Ostan lähikaupoista lähituotteita, marjajalosteita ja juustoleipää. Ja kotona kaipailen jälleen takaisin Kainuun erämaihin.