Laura Kallatsan elämässä ovat vahvoina ristijärveläiset ydinarvot kuten puhaltaminen yhteen hiileen

Laura, omaa sukua Kemppainen, nykyisin Kallatsa, on ristijärveläistaustainen tutkijatohtori Itä-Suomen yliopistossa. Hän kertoo lapsuudestaan Ristijärvellä, opintiestään sekä perhe- ja työelämästään. Kiintoisia ovat hänen mietteensä ristijärveläisistä arvoista. Laura Kallatsa oli elokuussa Ristijärvellä pidetyn Kainuun maakuntajuhlan juhlapuhuja.

Olen syntynyt 1992. Minulla oli tavallinen, turvallinen lapsuus. Asuttiin koko lapsuuden ja nuoruuden ajan kirkonkylällä, ensin rivitalossa ja 3-vuotiaasta lähtien omakotitalossa, jonka isä suunnitteli ja hyvin pitkälti myös rakensi.

Varhaisimmat lapsuusmuistot liittyvätkin rakennustyömaalle - puuhailin siellä pihamaalla. Olin 3-vuotias, kun minulle syntyi pikkuveli.

Mandi-mummu, isän äiti, muutti uuteen omakotitaloon. Meitä oli siellä kolme sukupolvea. Lapsuusmuistot liittyvätkin Mandi-mummuun. Hän oli paras kaverini. Mandi-mummu tiesi kaikkien nukkeini nimet ja niiden vaatteet. Ihmettelin, kun muut eivät tienneet.

Äidillä oli punainen kuplavolkkari, joka ei ollut enää ajossa vaan toimi minun ja Mandi-mummun leikkimökkinä. Kesäkuumalla, kun aurinko porotti, Mandi-mummu oli siellä lämpöhalvauksen partaalla, sillä pidin ovet kiinni, etteivät leikit häiriintyisi.

Äiti oli paljon sairaana, kun olin lapsi. Töissä hän oli Ristijärven terveyskeskuksessa. Pentti-isä oli kova tekemään töitä - aina hän puuhaili jotakin. Työmoraalini on periytynyt isältä. Olen itse aikuisuudessa joutunut vetämään rajoja, etten hukkuisi työntekoon.

Opintieni valitsin intuition ja tunteen, en järjen perusteella

Olin Ristijärven Keskuskoulussa eskarista ysiluokkaan - samassa paikassa ja pitkälti samojen kavereitten kanssa.

Menin Kajaanin lukioon. Lukioaikana olin kiinnostunut tosi monista asioista, mutta minulla ei ollut selkeää unelma-ammattia. Tuli ajatus, että haen teologiseen. En ollut kirjoittanut uskontoa kirjoituksissa, eikä minulla ollut pappiskutsumusta tai halua tulla uskonnonopettajaksi, mutta luotan tosi vahvasti intuitioon ja teen päätöksiä tunteella enkä järjellä - mikä on järkevää, ei aina ole inhimillisesti paras vaihtoehto ihmiselle.

Opiskellessani teologisessa kipuilin vahvan pappiskutsumuksen omaavien ihmisten kanssa. Olin perushyvä, aika hyvä. Yliopistossa sain harjoitella tutkimuksen tekemistä. Tajusin, että olen tässä tosi hyvä - tämä on minun juttuni. Tuli ajatus, että ehkä voisin tehdä väikkärinkin.

Valmistuin teologian maisteriksi 2016 käytännöllinen teologia pääaineena. Lisäksi olen opiskellut kasvatustieteitä, sukupuolen tutkimusta, psykologiaa ja hallinto-oikeutta. 

Työllistyin Itä-Suomen yliopistoon tutkijaksi, ja väittelin teologin tohtoriksi 2020 - tein väitöskirjaa päätyökseni. En luonnostaan ole pitkäjänteinen vaan nopeatempoinen, enkä olisi jaksanut tehdä väitöskirjaa kauempaa. Siksi se valmistui niin nopeasti. Olin nuorin - 28-vuotias - joka oli väitellyt teologiasta Itä-Suomen yliopistosta.

Joillekin väikkäri on uran huippu. Minulle väikkäri oli ajokortti kunnon tutkimukseen. Minulle tuli hyvin vahvasti olo, että haluan tutkijaksi.

Tein väitöskirjan pappien käsityksestä samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Se oli kyselytutkimus reilulle 500 papille. Reilu puolet kannatti kirkossa samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä, 40 prosenttia vastusti ja vähän alle 10 prosenttia ei osannut sanoa. Selvät näkemykset papeilla oli. Alueelliset erot tosin olivat suuria: eteläsuomalaiset papit olivat yleisesti sitä mieltä, että totta kai vihitään; pohjoisessa ja pienillä paikkakunnilla oli vastustusta.

Minulle on tullut lapsuudenkodista tosi vahva koulutuksen arvostaminen. Meidän suvussa ei ole muita tohtoreita kuin minä, mutta opettajien arvostus oli isällä ja äidillä suurta.

Tutkimukseni liittyvät paljolti perhe- ja parisuhdekysymyksiin

Olen vuodesta 2016 ollut Itä-Suomen yliopistossa tutkijana ja opettajana, nyt nimikkeellä tutkijatohtori. Kansainvälisyyttäkin on työurallani ollut: Olen ollut Oslossa vierailevana tutkijana, samoin Roomassa vierailevana tutkijana. Tutkijayhteisö on tosi kansainvälinen. Ensi viikolla menen Reykjavikiin puhumaan korona-ajan ehtoolliskäytännöistä.

Tutkimukseni liittyvät tämän ajan arkipäiväisiin kysymyksiin, kuten perhe- ja parisuhdekysymyksiin. Tutkin, miten uskonto ja arvot siirtyvät perheissä sukupolvelta toiselle. Perheasioitten lisäksi minulla on tutkimushanke siitä, mitä ihmiset hommailevat hautausmaalla, miten he muistavat kuolleita läheisiä. Lisäksi tutkin ehtoolliskäytäntöjä, joista puhun Reykjavikissäkin.

Minulla on voimakas tutkijan mieli, halu ymmärtää erilaisia ilmiöitä. Väikkärissäni kohtasin tosi ihmeellisiä käsityksiä - tähän maailmaan mahtuu kaikenlaista. Tutkimukseni avaavat silmiä työn ulkopuolellekin. Lähtökohta-asenteeni elämässä on, että yritän ymmärtää - vaikka ei pysty hyväksymään, yrittää kuitenkin ymmärtää.

Maailmantilanteeseen sanoisin sen, että koulutus on valtaa. Jos naiset saisivat koulutusta, maailma olisi toisenlainen.

Olen papinrouva Tervolassa

Sukunimeni Kallatsa on lappilainen. Mieheni juuret ovat isän puolelta Sodankylässä; mieheni on kasvanut Sodankylässä vaikka onkin syntynyt Kymenlaaksossa.

Menimme naimisiin 2017. Markus on pappi, ja me asutaan Tervolassa Etelä-Lapissa, Tervolan pappilassa. Olen haastatteluhetkellä Joensuussa, mutta pyrin tekemään etätöitä Tervolasta käsin niin paljon kuin mahdollista. Asun Kemijoen rannalla.

Ensin ajattelin, että minulle ei sovi pappilassa asuminen seurakunnan keskellä - kolme kirkkoa samassa pihassa! Käsittämätöntä, mutta ikkunasta tosiaan näkyy kolme kirkkoa. Keittiön ikkunasta näkyy ruumishuoneen ovi. Ajattelin, että kaikkeen sitä joutuu. Solahdin kuitenkin papinrouvan rooliin - omana itsenäni. Rakastan sitä seurakuntaa. Näen joka viikko, kun ihmisiä kannetaan hautaan. Omista ikkunoista näen, kun hääpari tulee kirkosta. Näkyvillä on elämän koko kirjo.

Ristijärvi on maailman paras paikka ja Sotkamo toiseksi paras

Minulla on todella vahvat juuret: olen umpikainuulainen. Pyrin puhumaan työtilaisuuksissa yleiskielellä, mutta kun näen videon tilaisuudesta, niin olenkin puhunut murteella. Kuinka murteella sitä puhhuukaan, kun ei ees yritä puhua yleiskieltä?!

Isäni on Ristijärveltä kotoisin ja äiti on sotkamolainen. Työn puolesta olen matkustellut ja nähnyt kaikkea, ja voin varmuudella sanoa, että Ristijärvi on maailman paras paikka ja Sotkamo toiseksi paras. Minulla on tosi vahva kotiseuturakkaus. Kun olen Saukkovaaralla lenkillä ja näen järven ja kylän, ajattelen, että täältä minä olen.

Kainuulaisuuteen liittyvät tosi vahvat ydinarvot, joita minulla on elämässä: vahvasti yhteen hiileen puhaltaminen; haetaan yhteistä hyvää. Kun äiti sairasti paljon, aina oli ihmisiä, jotka toivat ruokaa - olivat laittaneet lasagnea tai leiponeet sämpylöitä. Semmoista on minusta vähän muualla.

Pienestä pitäen olen ollut talkoissa, Ristijärven Pyryn talkoissa isän kanssa. Tervolassa seurakunnassa teen tosi paljon vapaaehtoistyössä - näin elämää eletään. Itsekin saan siitä tosi paljon.

Työmoraali tulee ristijärveläisyydestä. Sen huomaa kansainvälisissä yhteyksissä. Ulkomaiset professorit sanovat, että minulla on tosi kova työmoraali.

Tietynlainen optimismikin kuuluu ristijärveläisyyteen. Optimismi on myös minulla vallitseva luonteenpiirre. Kun suoritin opintoja, jotka pätevöittäisivät minut pappisvirkaan, kävin läpi soveltuvuustestit. Niissä mitattiin optimistisuuttakin. Olin niin optimistinen, ettei edes mittari riittänyt.

Elämäni on ollut tosi tavallista. Ristijärveläisillä on kyky huomata semmoinen tavallinen hyvä omassa elämässään.

Äitini on tosi optimisti. Vaikka lapsuutta varjosti äidin sairastaminen, ja vaikka äiti joutui opettelemaan kävelemisenkin uudestaan, hän iloitsi siitä, kun pystyi taas käymään postilaatikolla.

Oli tosi suuri kunnia saada kutsu Ristijärvellä elokuussa pidettävään Maakuntajuhlaan juhlapuhujaksi. Olen pitänyt monta puhetta, mutta voiko tulla suurempaa kunniaa.

Lisäksi juhlan teemana oli liikunta. Liikunta on tosi vahva minun elämässäni. Juoksu on päälaji, polkujuoksu. Lauantaina - haastattelu tehtiin tiistaina - olen menossa juoksemaan Vaarojen maratonin eli 21 kilsaa Kolin poluilla.

Yläasteella innostuin kestävyysliikunnasta. Ennen sitä harrastin ratsastusta 11 vuotta Kajaanin hevosharrastekeskuksessa - isä ja äiti kuljettivat. Reykjaviikissakin minulla on islanninhevosvaellus.

Liikuntainnostukseni on hyvin vahvasti opettaja Ritva Tolosen ansiota - ja toisen opettajan, Pyykkösen Minnan. Ihan suurimpia liikuntakipinän sytyttäjiä ovat olleet opettajat Ristijärvellä, nimenomaan Ritva ja Minna. Olen ihan hyvä, en huippu. Juoksen, harrastan suunnistusta ja maastopyöräilyä, joogaakin. Olen jopa yinjoogan opettaja, mutta tällä erää en pidä tunteja, kun en ehdi. Aloitan kuitenkin joogalla jokaisen päivän.

Opettajien innostuksella on kauaskantoiset vaikutukset!