Merja Koskela – Ristijärveltä elokuvaajaksi ja taidemaalariksi

Ristijärveläiset juuret ovat näkyneet Merja Koskelan monivaiheisella elämänuralla, ja ne näkyvät yhä – ei vähiten hänen taide- ja veistosnäyttelyssään, joka on esillä Ristijärven kirjastossa ja Kyläkaivolla vielä heinäkuun loppuun. Ristijärvi on vaikuttanut myös Merjan lasten elämänvalintoihin. Merja Koskela kertoo elämänvaiheistaan, jotka kattavat Hiisijärven, Helsingin, Norjan, Gambian, Pirkanmaan… 

Äiti Hilja Karjalainen oli kotoisin Jokikylän Karjalasta ja isä Toivo Härkönen Hiisijärven Harjulasta. Isä kuoli 1968 ja äiti 2006.

Merjan lapsuudenperheessä on viisi lasta. Merja on nuorimmainen – syntynyt 1960. Isä ja äiti rakensivat talon Hiisijärvelle vuonna 1956. 

Vanhemmat olivat maanviljelijöitä. Varhaislapsuuteni ajan meillä oli lehmiä. Isä laittoi pihattonavetan, jossa lehmät saivat kulkea vapaasti. Puolitoistakerroksisessa talossa oli ilmakiertoinen puulämmitys.

Me muutettiin Helsinkiin 1966, sillä isä oli töissä Keskustapuolueessa valistussihteerinä. Niinpä aloitin koulun Helsingissä. Vanhimmat lapset olivat silloin jo lukiossa.

1969 muutettiin takaisin Hiisijärvelle, ja kävin Hiisijärven kansakoulua kolme vuotta. Sitten tuli peruskoulu-uudistus, ja me oltiin niin ennakkoluuloisia sen suhteen, että muutin siskon luo Ouluun, koska sinne tuli peruskoulu myöhemmin. Äiti muutti seuraavana vuonna Kajaaniin, ja minä jatkoin koulunkäyntiä Kajaanissa.

Kävin Kajaanissa lukion. Sen jälkeen pääsin opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun elokuvataiteen linjalle leikkausta.

Taideteolliseen korkeakouluun elokuvataiteen linjalle

En abivuonna tiennyt, mitä haluaisin tehdä, koska kiinnosti vähän kaikki. Suomen Kuvalehdessä oli Markku Suomisen eli Täältä tullaan elämä -elokuvan tekijän henkilökuva. Hoksasin, että elokuvassa yhdistyvät kaikki muut taiteet. 

Olin katsellut ahkerasti televisiota, mutta elokuviin meillä ei tuhlattu rahaa. Niinpä sitten onnistuin pääsemään toisella yrittämällä elokuvataiteen linjalle, jonne vuosittain valittiin kahdeksan henkeä. Sydämessään sitä aina tietää, mikä on oma juttu.

Valmistuin taiteen maisteriksi ja tein leikkaushommia. Tein myös kuvausta – etupäässä niitä teen nykyisin. Kuvasin 80-luvulla useita dokumenttejä, jotka käsittelivät taidetta. 90-luvulta jäi erityisenä mieleen leikkaaminen Kiti Luostariselle.

Vuonna 86 kuvasin dokumentin Gambiasta Länsi-Afrikasta. Se kertoi gambialaisten arjesta, siitä miten elämä voi olla siellä hyvää – ei pelkkää köyhyyttä ja katastrofeja, mitä yleensä Afrikasta uutisoidaan. Kuvasin sen 16-millisellä, mikä toimi hyvin niissä oloissa. Dokumentin kustansi ruotsinkielinen Yle.

Piirtäminen on ollut mieleistä lapsesta lähtien

Olen piirtänyt aina. Muistan kuinka innostuin siitä pienenä. Sadepäivänä pyörittiin pirtissä - silloin ei ollut lapsilla sadeasuja. Vanhemmat sisarukset olivat piirtäneet ruokapöydän alapintoihin. Siellä oli mielestäni keinuhevosen alku. Piirsin sen valmiiksi vaikka se oli vaikeaa.

Koulussa kaikilla tunneilla piirtelin vihkojen ja kirjojen reunoihin. Kun olin Hiisijärvellä koulussa, menin koulun jälkeen yläkerran huoneeseen piirtämään nuoria naisia, hevosia, muotikuvia, vaatteita…

Oivalsin, että osaan piirtää joka toinen päivä ja joka toinen päivä en. Miksi? Kun yhtenä päivänä luulin, että osaan, niin seuraavana epäonnistuin. Huomasin, että pitää epäillä omia kykyjä, jotta onnistuu. Ei pidä ajatella, että olenpa hyvä. Piirtäminen on harjoitustie, nöyryyden harjoitus, sanoisin nyt tällä järjellä.

Teini-iässä olin parilla öljyvärimaalauskurssilla. Sisko olisi superpiirtäjä, mutta hän ei valinnut sitä elämänurakseen. Sisko kuitenkin inspiroi niin, että menin öljyvärimaalauskursseille.

Viisi lasta

Minulla on viisi lasta: Aura, syntynyt 88, Johannes 95, Rosamaria 97, Natalia 99 ja Kristian 02. Aura sai tyttären tässä kuussa, ja meistä tuli Kimmo-puolisoni kanssa isovanhempia.

Aura syntyi Helsingissä, mutta meille tuli ero Auran isän kanssa. Aura oli 5-vuotias, kun löysin nykyisen mieheni Kimmo Koskelan.

Minua vaivasi ajatus, että Auran lapsuus olisi Helsingissä, kun minulla oli ollut niin hyvä lapsuus Kainuussa. Niinpä lähdettiin Kimmon kanssa maalle, Norjaan, kehitysvammaisten hoito- ja työyhteisöön. Valintaan vaikutti sekin, että minulla oli kehitysvammainen veli.

Yhteisössä oli kansainvälisiä työntekijöitä. Meillä oli maatila, työpajoja ja tehtiin näytelmiä. Saatiin Kimmon kanssa kaksi lasta siellä.

Siellä oli myös päihderiippuvaisia nuoria aikuisia kuntoutumassa. He auttoivat arkisessa työssä, mutta heistä oli myös paljon huolta. Se, että he auttoivat syntymästään saakka vammaisia ihmisiä, sai heitä paremmin jaloilleen, pois itsekeskeisyydestä.

Oltiin siellä kaksi ja puoli vuotta, mutta sitten tulivat rajat vastaan: ei ollut tarpeeksi aikaa omille lapsille ja omaa äidinkieltäkin oli ikävä. Muutettiin Tampereelle, jossa oli tyhjänä Kimmon isovanhempien talo. Tampereella syntyi neljäs lapsi.

Asuttiin Tampereella kaksi ja puoli vuotta, mutta kesäisin oltiin aina Hiisijärvellä. Hiisijärven kesäparatiisissa on oleellista uimaranta, jossa on ihmeellistä valkoista hiekkaa - Gambian satamassa on muuten kaistale samanlaista valkoista hiekkaa. Isän lapsuudessa valkea hiekka ulottui maantiehen saakka eli 500 metriä pidemmälle kuin nykyään.

Hiisijärvi-ikävä synnytti Jukolan taide- ja hoitoyhteisön

Kesän jälkeen oli aina haikeata lähteä etelään. Mietittiin Kimmon kanssa, mitä voitaisiin tehdä, että saataisiin elää täällä vuodet ympäriinsä.

Ostettiin 2003 Hiisijärven koulun entinen asuntola ja perustettiin oma versio Norjan mallista: Jukolan taide- ja hoitoyhteisö. 

Sitä ennen asuttiin Sotkamon Paakissa, jossa meillä oli päivähoidossa kehitysvammaisia. Hiisijärvellä meillä oli enemmän neliöitä, joten saatoimme ottaa vakituisia asukkaita. Kehitysvammainen veljeni Markkukin tuli sinne. Siellä kävi kehitysvammaisia, joiden omaishoitaja oli vapaalla. Meille mahtui kesälomalle jonkin perhehoitokodin kaikki asukkaat. Joukon jatkona oli harjoittelijoita Keski-Euroopasta.

Vedettiin taidetapauksia, joihin tuli kehitysvammaisia pitkin Kainuuta. Eri teemoista pidettiin heille kokonainen taidepäivä. Saattoi olla esimerkiksi japanilaista runoutta, hiekkaveistoksia, naamioiden tekoa tai joku vuodenaikajuhla.

Kimmo on koulutukseltaan puhe- ja draamataiteen opettaja, ja niinpä teimme useana vuotena Kainuun murteella keskiaikaisen joulunäytelmän, jonka alkuperä on Unkarissa. Sen keänsi Kaenuun murteelle Poavo Romppaenen, joka oli keäntäny Kaenuun Sanomillehii. Mukana näytelmässä oli paikallisia harrastajanäyttelijöitä, kehitysvammaisten pastori Jorma Sutinen, meidän asukkaita, naapuruston vanhuksia ja lapsia. EU-tuella oli saatu hyvät vaatteet ja rekvisiitat. Tehtiin monenlaisia pienoisnäytelmiä, esimerkiksi Hiisijärven vedenlaskusta tehtiin puolen tunnin näytelmä. Näytelmiä esitettiin tilauksesta.

Arvostan murteita ja erityisasemassa siinä on se Ristijärven murre, jota minua edeltävä sukupolvi puhui. Kun tulin äidin luo, niin hetihän sitä rupesi itsekin puhumaan. Tuli juureva olo, juuret kasvo moahan. Aina kun palaan Ristijärvelle, oon paljo enemmän oma ihteni. 

Pillit pussiin ja Pirkanmaalle

Pidimme Jukolaa vuoteen 2011 asti. Sitten eivät voimat enää riittäneet.  Omat lapset alkoivat myös olla niin isoja, että heillä oli haaveita harrastuksista, jotka eivät Hiisijärvellä pitkien välimatkojen takia olleet mahdollisia.

Laitettiin pillit pussiin ja muutettiin Pirkanmaalle. Saatiin vanha omakotitalo vuokralle. Meidän elämänkulkuun liittyy se, että minua ja Kimmoa on kiinnostanut steinerkoulu opinahjona. Yritettiin saada Kainuuseenkin steinerkoulua, mutta eipä onnistunut. Kolme nuorinta kävi peruskoulun loppuun Tampereella steinerkoulussa.

Härköset ovat hiihtäjäsukua. Urheilugeeni pulpahti esiin Johanneksessa, joka oppi lukemaan tavaillessaan Kainuun Sanomien urheilusivuja. Hän ehti myös pelata salibandyä ammatikseen Sveitsissä, mutta opiskelee nyt liikunnan yhteiskuntatieteitä. Nataliassakin on urheilugeeni. Hän opiskelee sirkustaidetta Rotterdamissa. Molemmat ovat saaneet liikuntakipinäänsä sytykettä Ristijärveltä. Natalia opiskeli nelivuotiaasta lähtien Paltamon kansalaisopiston sirkusviikonlopuissa. Johanneksella oli hirveän hyvä liikunnanopettaja Juha Salo. 

Lapset ovat kuitenkin itepä ite löytäneet latunsa. Aura on varhaiskasvattaja, Rosamaria opiskelee muotia ja puvustusta. (Jutun kuva Merja Koskelasta on hänen tyttärensä Rosamarian ottama.) Väkisin tulevat mieleen omat lapsuuden ajat, jolloin suvun naiset ompelivat ilman koulutusta kaiken mahdollisen itse. Nykyään on tuhattaitoisuuden sijaan mahdollisuus saada ammattikoulutus. Kristian opiskelee mediasisällön suunnittelua eli pikkuisen pitäisi minunkin ymmärtää, mitä.

Paluu elokuva-alalle

Pirkanmaalla olin huuli pyöreänä, koska ei ole helppo palata elokuva-alalle tosta noin vaan, kun se on niin kilpailtu ala. Olin opiskellut kahden vuoden ajan steinerpedagogisessa viikonloppuseminaarissa, ja pääsin steinerpäiväkoteihin varhaiskasvattajan sijaiseksi neljän vuoden ajaksi. Samalla opiskelin työn ohella steinervarhaiskasvattajaksi Helsingissä.

Olimme mukana pienen luontosteinerkoulun ja metsäpäiväkodin perustamisessa, mutta haaveista ei tullut totta. Oivalsin, että kyllä se on elokuva, mihin haluan palata. Ostin kameran ja editointiohjelman ja aloin opiskella niiden käyttöä, oltiinhan siirrytty filmistä videoon. Opiskelin ensin omin päin mutta tarvitsin opetusta. Pääsin Katariina Lillqvistin osuuskuntaan koulutettavaksi. Elokuva-alalta, tarkemmin sanoen sisällöntuotannosta saan nyt leipäni. Minulla on joku auttajageeni ja elokuvahan voi myös toimia auttajana. Se voi auttaa pientä tai väheksyttyä tulemaan nähdyksi ja kuulluksi.

Takaisin myös kuvataiteen pariin

Sysäyksen tehdä kuvataidetta tosissaan antoi minulle appeni. Olin tehnyt hänelle isänpäiväkortin, joka sai hänet sanomaan: Merja, sinä olet taiteilija. Se pysäytti. Kun 2017 mietin, mitä rupean tekemään ja päädyin elokuvaan, aloin samalla opiskelemaan kuvataidetta aikuisten kuvataiteen perusopintoina kehittyäkseni kuvaajana. Nelivuotisesta koulutuksesta on ollut paljon muutakin hyötyä.

Useimmat töistä, jotka ovat näyttelyssä, ovat syntyneet tuon koulutuksen aikana. Sain ne koulutuksen ansiosta valmiiksi. Vuosikymmeniä hiljaa kuteneet ideat ovat tulleet näkyviksi.

Kuvanveiston opiskelin Pirkan opistossa. Olen käynyt paljon taidenäyttelyissä. Museokortin ja yhden ystävän ansiosta on tullut kierrettyä ja katsottua semmoista, mikä muuten olisi mennyt ohi. Hyvät teokset innostavat tekemään itsekin, kun taas ne, mistä en pidä, vievät halun tehdä.

Kerran Vuoreijan taidefestivaaleilla näin, että länsimaalaisilla nuorilla esiintyjillä oli kasvoillaan ikään kuin naamari, joka kertoi ’’hei, katso, miten hyvännäköinen ja pätevä olen’’. Tuli vieraantunut olo. Samana iltana arkangelilaisten kansantaiteilijoiden konsertissa näin esiintyjiä, jotka eivät peittäneet mitään: kasvoilta näki, mitä he olivat, ajattelivat ja tunsivat. Olin innoissani, sillä heille musiikki oli oleellista eivätkä he itse, ja koin olevani taiteen alkulähteillä. Arvostan sitä, että ihmiset voivat olla avoimia. Se on minulla johtotähtenä työssä, ja sitä koen paljon Ristijärvellä – aitoa ihmisyyttä.

Ristijärven näyttely oli helppo ripustaa, kun systeemit toimivat hyvin ja kirjaston henkilöstö on niin avuliasta. Näyttelyn aikana oli kaksi julkista tilaisuutta kertoa töistä, mikä on tosi hyvä käytäntö taiteilijalle ja yleisölle. Siellä kysyttiin, ovatko taulut myytävänä, ja haluttiin heti ostaa kolme työtä. Olen todella kiitollinen, että sain pitää näyttelyn Ristijärvellä. Muutenkin haluan olla Ristijärvellä niin paljon kuin mahdollista. Kiitos nykyteknologian sisällöntuotantoa voin tehdä täällä etänä. Kuvataiteilijana luonto ja oma rauha ovat minulle oleellisia ja niitäkin täällä on yllin kyllin.