Oppia ikä kaikki - kolmen eläköityneen opettajan kokemuksia ja ajatuksia

6.6.2024

Ritva Tolonen, Minna Pyykkönen ja Kerttu Härkönen kertovat kokemuksistaan ja näkemyksistään lasten kanssa työskentelystä.

Ritva Tolonen tuli Ristijärven kuntaan luokanopettajaksi vuonna 1997. Hän oli ensimmäiset kuusi vuotta opettajana kotikylällään Jokikylän koululla, josta siirtyi Keskuskoululle luokanopettajaksi.

Minna Pyykkönen tuli Keskuskoululle luokanopettajaksi heti valmistumisensa jälkeen vuonna 1984. Yksi Paltamossa vietetty lukuvuosi vähensi Ristijärven virkavuosia, joita kertyi 38.

Kerttu Härkönen kävi lastentarhaopettajaopiston Oulussa ja erikoistui Kajaanissa esi- ja alkuopetukseen ja kouluttautui päivähoidon johtamistehtäviin. Kertulla oli eläkkeelle jäädessään 45 vuotta työtä lasten parissa, Ristijärvelle hän tuli töihin vuonna 1979. Kerttu on työskennellyt sekä varhaiskasvatuksessa että perusopetuksessa, välillä samanaikaisestikin. Kerttu jäi eläkkeelle vuonna 2021, Minna ja Ritva kaksi vuotta myöhemmin.

Elämänilo löytyy lasten kanssa työskentelystä

Lasten energia ja into ovat olleet suurimpia voimavaroja kasvatus- ja opetustyössä. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus. Kun aikuiset junnaavat asioita pitkään, on lasten kanssa työskentely hetkessä elämistä; edellisen päivän harmit ovat unohtuneet seuraavana päivänä, ja töitä jatketaan hyvässä yhteishengessä. Lasten kanssa tehtävä työ on luovaa työtä, lapsen luovuus ruokkii opettajan luovuutta ja motivoi kehittymään omassa työssä. Lasten into tarttuu. Opettajan palkitsevimpia hetkiä on, kun on saanut lapsen innostumaan asioista, oppimaan aiheesta lisää omatoimisesti.

Vasemmalta oikealle Ritva Tolonen, Kerttu Härkönen ja Minna Pyykkönen kirjaston lastennurkkauksessa.

Olisi pitänyt kirjoittaa parhaimmat lohkaisut ylös

Kasvatus- ja opetustyöntekijä saa yleensä välittömän ja rehellisen palautteen lapsilta. Näin jälkeen päin harmittaa, ettei tullut kirjoitettua monia lasten lausahduksia muistiin. Kuten silloin, kun opettaja työnsi kätensä ranteita myöten askartelumassaan, mitä tytöt kauhistelivat Yök-sanojen säestyksellä. Tuolloin eräs poika totesi: ”Ope on ainut tyttö tässä koulussa, joka ei oo nirppanokka.” Luottamuksen ja läheisyyden osoituksia olivat myös hetket, kun oppilaat kutsuivat opettajaa äidiksi – jopa ukiksi. Muistissa on mieltä lämmittävä oppilaan lausahdus: ”Sinä oot paras ope, tällä hetkellä.”

Luottamus on niin tärkeää

Luottamuksen saavuttaminen pienen ihmisen kanssa on paras ja tärkein pohja lapsen tulevia vuosia ajatellen. On myös erittäin tärkeää saada luottamukselliset välit perheiden kanssa. Työtä tehdään omalla persoonalla, joka on liossa koko ajan – se tekee työstä myös raskasta. Työtä tehdään sydämellä, joskin kanssakäymisissä tapahtuu toki virheitä, joista otetaan opiksi. Tärkeää kasvatus- ja opetustyössä on vuoropuhelun ylläpitäminen ja säilyttäminen.

Päivähoito ja koulu haluavat auttaa lasta löytämään itsensä; se voi tapahtua parhaiten yhteistyössä vanhempien kanssa. Elämässä on kokeiltava, yritettävä, erehdyttävä ja yritettävä taas uudelleen. Lasta on kannustettava. On lupa myös epäonnistua.

Pieni on kaunista suuruudenhullussa maailmassa

Ristijärven kokoisessa kunnassa kyläelämä rakentuu paljolti koulun ympärille. Ennen vanhaan kyläkoulut olivat kylän sydämiä, kokoontumis- ja juhlapaikkoja, joissa sukupolvet kohtasivat. Nykyään meidän keskuskoulumme on samaan tapaan kylän sydän.

Vaikka noin sadan oppilaan kouluamme pidetään nykymittapuun mukaan pienenä kouluna, meidän mielestämme koulumme on kooltaan sopiva.  Koulu pystyy tarjoamaan hyvät puitteet kasvamiselle, kehittymiselle ja oppimiselle. Henkilökunta ja oppilaat tuntevat toisensa, asioihin pystytään reagoimaan nopeasti, kaikki elävät yhteistä arkea. Täällä satsataan siihen, että jokainen peruskoulunsa päättänyt löytää paikkansa maailmasta.

Sopivan kokoinen koulu voisi olla myös kuntamme valttikortti. Ristijärveä markkinoitaessa voitaisiin kertoa sopivan kokoisen koulun eduista. Koulu on kunnan ja alueen elinvoimaisuuden mahdollistaja. Jos ei ole koulua, ei ole lapsia – eikä pitkässä juoksussa aikuisiakaan. Toivoisimme, että kuntamme päättäjillä ja virkamiehillä olisi rohkeutta ja tahtoa tuoda esiin rinta rottingilla pienen kunnan parhaita puolia – ja säilyttää niitä.

Kerttu, Ritva ja Minna kirjaston edessä.

Kouluajat takana – ja vielä hyvässä muistissa

Välillä meillä on vielä haikeus ja kaipaus päiväkoti- ja kouluyhteisöön. Aika ajoin käy mielessä koulun rutiinit ja rytmi; viikonlopun alkaminen (jota nykyisin ei edes huomaa), mitähän ruokaa koulussa tänään (kun omat köökihommat ei kiinnosta), pystyvätköhän liikuntatunneilla hiihtämään, kun on näin huonot hiihtokelit (lähdenpä silti hiihtämään)…  Kaipaus kollegoiden kanssa höpöttelyyn (ja Kertulla syvällisiin ammatillisiin keskusteluihin). On ikävä koulun yhteisiä tapahtumia ja juttutuokioita lasten ja nuorten kanssa. 

Me kaikki kolme olemme olleet siinä hyvässä tilanteessa, että olemme asuneet samalla paikkakunnalla kuin missä olemme työskennelleet. Se on aiheuttanut myös vastuun ja huolen kantamista omasta kotipitäjästä.  Meillä on ollut tarve olla mukana kotikunnan arjessa myös vapaa-aikana. Työ eri järjestöissä ja yhteisöissä on rikastanut elämää, tuonut uusia tuttavuuksia ja lisännyt yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ja vaikka kouluelämä onkin takana päin, harrastukset näissä yhteisöissä jatkuvat ja antavat sisältöä eläkeläisen elämään edelleen.